Olen haaveillut blogin kirjoittamisesta niin kauan kuin muistan. Minusta olisi kivaa olla tunnettu, ja että elämäni kiinnostaisi monia ihmisiä. Jotkut tunnistaisivat kadulla ja moikkaisivat. Vaikka toisaalta siinä olisi omat varjopuolensakin ja olen siinä mielessä arka, etten yleensäkään pahemmin availe sanaista arkkuani omalla naamallani. Pelkään kai liikaa, että möläytän jotain tyhmää tai että häpeän sanomisiani myöhemmin. Anonyymiys on helppo keino purkaa halua kirjoittaa, mutta säilyttää kasvonsa.
Viime aikoina olen jostain syystä ollut todella iloinen ja innoissani elämästä, ylpeä itsestäni ja saavutuksistani. Olen käynyt läpi ajanjakson, jona elämäni tuntui taakalta ja olin varma, että olen mokannut kaiken. En nähnyt ulospääsyä tilanteesta, jumitin paikoillani, voin pahoin enkä voinut elää omanlaistani elämää. Silloin asuin toisen vanhempani kanssa. Se rajoitti elämääni liikaa, enkä voinut olla oma itseni. Sitten kuin ihmeen kaupalla sain täydellisen ensiasunnon. Muistan sen päivän kuin eilisen, olin niin peloissani, mutta niin onnellinen. Yritin järkeillä raha-asioita. en tiennyt tulenko selviämään. Ensimmäisten kuukausien aikana sain rahapaniikkeja tasaisin väliajoin. Rahapaniikki on paniikki, jolloin tajusin, että minun on nyt itse maksettava vuokrani, laskuni, ruokani. Entä jos rahat eivät riitäkään, miten pärjään?
En koskaan kokenut sellaista yksin asumisen huumaa, jota monesti koetaan. Olin jo kotikotona asuessani usein yksin kotona muutamia päiviä putkeen, ja ne kokemukset valmistivat minua todelliseen yksin asumiseen. Sillä hetkellä, kun ahdistuin aivan mielettömästi oven käydessä ja vanhemman saapuessa kotiin, tiesin, että nyt jos koskaan on aika päästä pois elämään omaa elämää. Ja niin pääsin.
Kun ajattelen elämääni taaksepäin on se ollut kaikkea muuta kuin "tavanomaista." Opiskelukuvioni eivät ole edenneet järjestelmällisesti, vaan olen ollut pitkiäkin aikoja ilman koulua ja ilman minkäänlaista suuntaa elämälleni. Tosin silloinkin peruspositiivinen luonteeni auttoi minua uskomaan itseeni. Joku osa minussa tiesi aina, että tulen kyllä saamaan sen suunnan elämälleni. Ja niin sain. Pääsin opiskelemaan mielenkiintoista alaa ja käyn samaa koulua edelleen.
Ensimmäinen asuntoni, jossa edelleen asun, on perussiisti, suhteellisen tilava yksiö, jossa saan asua ihan yksin. Joskus luulin, että kaikkien on läpikäytävä ränsistynyt kimppakämppä-/soluasuminen ja ajatus karmi minua. Tiesin aina, että minusta ei olisi siihen.
Viime aikoina olen ollut niin innoissani elämästä, etten tahdo pysyä pöksyissäni. Lähitulevaisuus näyttää valoisalta raha-asioiden puolesta, olen saanut vanhan ystävän takaisin elämääni ja muutaman uuden kaverin ja tuttuja, minulla on maha täynnä hyvää ruokaa ja kiinnostava mies kiikarissa. Jatkan opiskelua syksyllä ja samalla jatkan muuttosuunnitelmiani. Palan halusta vaihtaa maisemaa. Äsken katsoin Paris Hiltonin maailma -ohjelman. Olen jostain syystä aina tykännyt Parisista, sillä hän muistuttaa minua eräästä rakkaasta ystävästäni, jonka ulkokuori vaikuttaa diivalta mutta sydän on täyttä kultaa. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka uskaltavat olla vähän diivoja ja vaatia parasta itselleen, vaikka tosipaikan tullen he laittavat muiden tarpeet edelle ja auttavat hädässä.
Tällä hetkellä olen vain onnellinen. Siinä kaikki. Pian on alettava nukkumaan, sillä tänään pitäisi olla aikaisin liikenteessä näkemässä ystävääni. :) Sitä ennen pesen kyllä vielä vähän pyykkiä ja käväisen rentouttavassa suihkussa.<3
Hyvää yötä! - Anonyymi
